Suomenhevonen on monipuolinen rotu – myös värikirjoltaan. Vaikka rautias onkin selvästi yleisin suomenhevosen väri, erilaisia muita värejä ja väriyhdistelmiä löytyy laaja skaala. Rautias, musta ja ruunikko ovat suomenhevosen perusvärit, ja muut värit ovat perusväriä muokkaavien geenien aikaansaannosta. Vaikka rautiasta väriä on suosittu sekä jalostusjohdon että hevoskasvattajien taholta, ei mikään suomenhevosrodussa sen historian aikana esiintynyt väri ole kokonaan kadonnut. Jotkut värit ovat tosin jossain vaiheessa olleet vain muutaman hevosyksilön varassa, mutta koska kiinnostus näihin niin sanottuihin erikoisväreihin on kasvanut, ne yleistyvät koko ajan. Valtion kantakirjanpidon aikaan kaikki värit eivät olleet kelvollisia kantakirjaan, mutta nykyaikana kaiken väriset suomenhevoset hyväksytään. Kuvat on ottanut Taru Granat.
Rautias
Rautias on suomenhevosten yleisin väri: noin 85 % suomenhevoskannasta on erisävyisiä rautiaita. Rautias on väreistä helpoin jalostaa: kahden rautiaan hevosen jälkeläinen on aina rautias. Rautiaan sävyt vaihtelevat vaaleanrautiaasta lähes mustaan sysirautiaaseen. Vaaleajouhista rautiasta sanotaan liinakoksi. Liinakot ovat suomenhevosissa yleisiä, mutta liinakkojouhien genetiikkaa tai periytymistä ei ainakaan vielä tunneta. Geneettisesti rautias hevonen on E-lokukseltaan samaperintäinen väistyvä ee.
Puhdassiitoksen ja kantakirjanpidon alkuaikoina – ja myöhemminkin – kun oma hevosrotu osaltaan vahvisti nousevaa kansallistuntoa, rautiasta pidettiin ihailtavimpana, kotimaiselle maatiaisrodulle parhaiten sopivimpana värinä, minkä ansiosta väri yleistyi. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kantakirjaa pitänyt Turun Hippos Hevoskasvatusyhdistys hyväksyi kantakirjaansa vain pienimerkkisiä rautiaita, ja tästä syystä rautiasta nimitetään vieläkin joskus Hippos-väriksi. Termillä ei siis ole mitään tekemistä nykyaikana kantakirjaa pitävän Suomen Hippoksen kanssa.
Musta
Mustalla hevosella on vallitseva ekstensiogeeni E, joka aikaansaa mustan värin muodostumisen. Koska geeni on vallitseva, hevosen tarvitsee saada se vain toiselta vanhemmaltaan, jotta se muodostaa karvapeitteeseensä mustaa väriä. Väistyvä agoutigeeni samaperintäisenä (aa) saa aikaan sen, että musta väri levittyy koko hevoseen. Kuten muissakin väreissä, myös mustissa hevosissa on sävynvaihtelua, eikä hevosen tarvitse toki olla sysimusta ollakseen ”oikea musta”. Erilaiset vaaleat kulottuneet mustan sävyt ovatkin suomenhevosissa yleisiä. Musta varsa syntyy yleensä harmaana, joskus harvoin mustana.
Ruunikko
Ruunikko on rautiaan jälkeen suomenhevosen yleisin väri. Ruunikoita suomenhevosia on noin kolme kertaa enemmän kuin mustia. Ruunikolla hevosella runko on vaihtelevan sävyinen ruskea. Jalat sekä jouhet ovat mustat, ja mustaa on myös korvien kärjissä. Sierainten, huulien ja silmien ympärys on tumma. Jouhissa saattaa kuitenkin olla myös sekakarvaa, ja ne voivat olla latvoistaan kulottuneet. Joillain ruunikoilla suomenhevosilla jalat eivät ole aivan täysin mustat, vaan mustaa karvaa on sekakarvana ja musta karvoitus keskittyy pääasiassa alaniveliin. Pikkuvarsana ruunikolla on usein ruskeat jalat ja jouhet, ja varsa voi näyttää erehdyttävästi rautiaalta, mikä johtuu varsan suojaväristä. Varsan varttuessa tummaa karvaa alkaa kasvaa jouhiin ja jalkoihin.
Ruunikkoväri on vallitsevan agoutigeenin A aikaansaamaa. Se vaikuttaa vain mustaan pigmenttiin, joten jotta vaikutus näkyy hevosessa, se tarvitsee lisäksi vallitsevan ekstensiogeenin E muodostaakseen mustaa väriä. Rautiaalla hevosella agoutigeeni ei siis vaikuta ulkoasuun mitenkään. Jos hevosella on samaperintäinen vallitseva ekstensiogeeni EE ja se on eriperintäinen agouti Aa, yksittäinen vallitseva agoutigeeni voi toimia epätäydellisesti, minkä tuloksena hevonen on lähes musta ja ruskeaa on vain turvanympäryksessä ja taipeissa.
Kimo
Kimoutuminen vastaa ihmisten harmaantumista, kimolla hevosella harmaantuminen vain alkaa jo
pian syntymän jälkeen. Syntymä- eli pohjavärin mukaan kimo määritellään esim. rautiaankimoksi tai
ruunivoikonkimoksi. Kimoutuminen alkaa usein silmien ympäriltä. Eri hevoset voivat kimoutua eri tavoin. Monet muuttuvat kimoutuessaan teräksenharmaiksi valkoisin sekakarvoin, joillekin taas tulee karusellihevosta muistuttava papurikkokuvio. Tässä vaiheessa pohjaväriä eli syntymäväriä ei yleensä voi enää tunnistaa. Tämän jälkeen alkaa vaaleneminen, kunnes hevonen on yleensä noin 15–20-vuotiaana kokonaan valkoinen. Myöhemmin karvaan voi ilmaantua punaruskeita kärpäspilkkuja. Kimoutumisen aikaansaa Syntaxin 17 -geenin kaksi eri muotoa: G2:ssa on geenin eräs alue monistunut kahteen kertaan ja G3:ssa kolmeen kertaan. Harvinaisempi muoto G2 aikaansaa hitaan kimoutumisen, ja yleisempi, suomenhevosillakin todettu geenimuoto G3 kimoutuu nopeammin.
Uudessa kansainvälisessä tutkimuksessa on todettu geenimuodon yhteys melanoomaan, jota kutsutaan myös kimosyöväksi. G2-tyyppi ei lisää syöpäriskiä, mutta G3-geenimuodon kimoilla riski saada kimosyöpä on merkittävästi kasvanut. Riski kasvaa edelleen, jos hevonen perii kimogeenin kummaltakin vanhemmaltaan. Samaperintäinen G3/G3-tyypin kimo sekä kimoutuu nopeammin että saa kimosyövän todennäköisemmin kuin eriperintäinen, vain toiselta vanhemmaltaan kimogeenin perinyt varsa. Aiempien tutkimusten mukaan 50–80 % yli 14-vuotiailla esiintyy kimosyöpää, mutta näissä tutkimuksissa ei ole eroteltu hevosten genotyyppiä.
Kaikki kimot nykysuomenhevoset polveutuvat vuonna 1993 syntyneestä ori E.V. Johtotähdestä, aiemmin kimosukuja on ollut muitakin. Värin sanotaan joskus periytyvän orlov-rodusta, mutta tälle ei löydy suomenhevosten sukuja tutkiessa perusteita. Sen sijaan yhtenä kimovärin periyttäjänä tunnetaan ardennerristeytysori Iso-Harmaa Ilmajoella 1800–1900-lukujen taitteessa. Kimot ovat olleet suhteellisen yleisiä Pohjanmaalla, ja niitä on siellä ollut jo ennen Iso-Harmaatakin; niin sanotun Tuurilan kannan kimot tunnetaan 1870-luvulle, eikä sen värin alkuperästä ole tarkempaa tietoa. Tarujen mukaan seudun hevoskantaan on kimoväriä tullut Isonvihan ja Suomen sodan aikoina kasakkahevosten ja venäläisten upseerihevosten kautta.
Kimot varsat voi yleensä tunnistaa heti niiden synnyttyä. Helpoiten havaittava tuntomerkki on harmaat renkaat silmien ympärillä, jotka voivat olla näkyvissä jo heti varsan syntyessä tai tulla näkyviin sen alkaessa vaihtaa karvaa. Yleisempää on hyperpigmentaatio, mikä tarkoittaa sitä, että varsa syntyy erityisen tumman värisenä – tämä on helpoiten havaittavissa varsan jaloissa. Usein kimovarsoilta myös puuttuu niin sanottu varsan suojaväri (vaaleammat jalat, vatsanalus, tummempi ylälinja).
Hopeageeni vaikuttaa tehostavan kimogeenin vaikutusta. Hopeavärisillä kimovarsoilla ei yleensä ole havaittavissa kimovarsoille tavanomaista hyperpigmentaatiota, ja hopeaväriset kimot kimoutuvat tavallista nopeammin. Päistärikkögeeni taas hidastaa kimoutumista: päistäriköt kimot kimoutuvat tavallista hitaammin.
Voikko
Voikkogeeni Cr on epätäydellisesti vallitseva: eriperintäisenä se vaalentaa ruskeaa pigmenttiä, ja
samaperintäisenä ruskean lisäksi myös mustaa pigmenttiä. Rautiaspohjainen eriperintäinen voikko on väriltään kellertävä ja liinajouhinen, karvapeitteen väri voi vaihdella kermanvalkoisesta kullanväriseen ja jopa nokisen kellanruskeaan. Ruunikkopohjainen eriperintäinen voikko on ruunivoikko, jolla vartalon väri on kuten voikolla ja jouhien sekä jalkojen väri säilyy mustana. Mustan hevosen ulkoasussa yksi voikkogeeni ei näy, koska se ei vaikuta mustaan pigmenttiin. Jos hevonen perii voikkogeenin kummaltakin vanhemmaltaan, se on ulkoasultaan hyvin vaalea ja sinisilmäinen. Tällaisia hevosia on joskus nimitetty virheellisesti albinoiksi. Niin sanotusti tuplavoikko rautias on kermanvärinen cremello. Tuplavoikko ruunikko on perlino, jolla voi nähdä hieman tummempaa, punertavaa sävyä jaloissa ja jouhissa. Tuplavoikko musta on smoky cream, väriltään harmahtava kermanvaalea. Käytännössä cremelloa, perlinoa ja smoky creamia voi olla mahdotonta erottaa toisistaan ulkonäön perusteella.
Kaikki nykyajan voikot suomenhevoset polveutuvat vuonna 1957 syntyneestä Lilli-tammasta, aiemmin voikkosukuja on ollut muitakin eri puolilla Suomea. Koska voikkoja ei hyväksytty valtion kantakirjaan, väri harvinaistui entisestään, kunnes on alkanut tällä vuosituhannella taas yleistyä.
Hopea
Hopea on seurausta PMEL-geenissä (premelanosome protein) olevasta mutaatiosta, jonka seurauksena yksi aminohappo on vaihtunut toiseksi. Geenimutaatio aikaansaa sekä mustan pigmentin vaalenemisen erityisesti jouhissa että synnynnäisiä silmän epämuodostumia (multiple congenital ocular anomalies).
Hopeavärigeeni Z vaikuttaa hevosen mustaan pigmenttiin, eikä hopeageeni näy siis rautiailla hevosilla päällepäin mitenkään. Hopeanruunikolla on tummat jalat, ruskea karvapeite, ja vaalea, hopeageenin haalistama liinaharja. Aiemmin hopeanruunikot sekoitettiinkin usein rautiaisiin ja tunnistettiin kanelinrautiaiksi. Hopeanmustalla hevosella hopeageeni haalistaa karvapeitteen kulottuneen mustaksi tai tummanruskeaksi ja karvassa näkyy usein selvä papurikkokuvio. Hopeanmustankin jouhet ovat vaaleat, ja hopeanmustan voi joskus sekoittaa liinahtavaan sysirautiaaseen. Pikkuvarsoina hopeaväriset varsat ovat usein aivan rautiaan näköisiä, mutta niillä voi nähdä hopeavarsoille tyypilliset kolmionmuotoiset juovat kavioissa.
Väriin hopeageeni vaikuttaa eriperintäisenäkin, silmäterveyteen merkittävä vaikutus syntyy, mikäli hevonen perii hopeageenin molemmilta vanhemmiltaan. Eriperintäisillä hopeageenisillä hevosilla saattaa olla kystia suonikalvossa kovakalvon ja verkkokalvon välissä. Nämä voidaan yleensä havaita vain tarkoissa silmätutkimuksissa, eivätkä ne vaikuta hevosen näköön. Samaperintäisillä hopeilla voi olla vakavampia silmämuutoksia. Niillä voi olla kystien lisäksi mm. synnynnäistä kaihia, pupillien toimintahäiriöitä, sarveiskalvon liiallista kaarevuutta, verkkokalvon irtaumaa ja muita näköön vaikuttavia silmän epämuodostumia. Nämä pysyvät yleensä vakaina eivätkä pahene iän myötä, mutta lisäksi samaperintäisellä hopeageenisellä hevosella voi olla likinäköisyyttä, joka pahenee hevosen ikääntyessä. Vaikka hopeageeni vaikuttaa väriin vain hevosilla, joilla on mustaa pigmenttiä (mustat, ruunikot sekä musta- ja ruunikkopohjaiset värit), silmämuutoksia se aikaansaa kaikenvärisillä hevosilla. Rautiailta hevosilta kannattaakin geenitestata hopeageeni ennen siitokseen käyttöä, varsinkin jos niiden suvussa esiintyy hopeaa, jottei astuta hopeageenistä tammaa hopeageenisellä orilla.
Hallakko
Hallakkoväristä on kolme eri muotoa: oikeita hallakoita eli D-geenin vaalentamia värejä ei suomenhevosilla esiinny, mutta väriin vähemmän vaikuttavaa geeniä nd1, eli niin sanottu ei-hallakko (non-dun), esiintyy. Ei-hallakko on melko hiljakkoin tunnistettu värigeeni, eikä sen toimintaa siksi tunneta vielä täysin – on esimerkiksi epäselvää, onko vaikutus samaperintäisenä vahvempi. Se aikaansaa hevoselle siiman, joskus myös aasinristin tai jalkaraitoja, ja voi vaalentaa karvapeitteen väriä rungossa sekä erityisesti korvien sisällä, mikä näkyy selkeimmin kulomustilla hevosilla. Nd1 voi näkyä myös hevosen jouhissa, joissa se vaalentaa harjan ja hännän ulommaisten lyhyempien ja hennompien suojajouhien väriä. Oulun yliopiston suomenhevostutkimuksessa on nd1-geeni löydetty 60 % tutkituista suomenhevosista, eli värimuunnos on todella yleinen.
Suomenhevosten vanhoissa kantakirjoissa on joitain mainintoja hiirakoista hevosista, mutta nämä ovat todennäköisesti kulomustia, ehkä nd1:n haalistamia mustia. Oikeita hiirakoita tai hallakoita suomenhevosia ei ole todennäköisesti koskaan ollut, ainakaan niistä ei löydy suomenhevosen historiasta mitään luotettavaa mainintaa.
Hevonen, jolla ei ole hallakkovärimutaatiota, on genotyypiltään samaperintäinen nd2.
Päistärikkö
Päistäriköllä hevosella on runsaasti valkoista sekakarvaa rungossaan, pää ja jalat säilyvät perusvärin
mukaisena. Myös jouhet ovat perusvärin mukaiset, joskin harjan ja hännän reunajouhissa voi olla vahvastikin valkosekakarvaista ”huurretta”. Valkoisten karvojen määrä vaihtelee vuodenaikojen mukaan, koska valkoiset karvat ovat lähinnä pohjavillaa. Kesäisin pohjavillaa on vähiten, talvisin taas pitkän talvikarvan kasvattaneella hevosella voi päällikarva peittää valkeat karvat niin, että hevonen näyttää yksiväriseltä. Keväisin ja syksyisin valkoisen karvan määrä on suurimmillaan, ja hevonen voi näyttää rungostaan lähestulkoon valkealta. Päistärkarva ei aina vaalenna hevosta aivan tasaisesti, vaan voi muodostaa papurikkokuvion, tai kuviossa voi olla tummempia läikkiä. Päistärikköväritys voi yhdistyä mihin tahansa väriin, joista toisilla se näkyy paremmin kuin toisilla: kimoilla kimoutuminen peittää päistärikkökuvion ja voikonpäistärikköä voi olla vaikea erottaa voikosta, koska pohjaväri on niin vaalea.
Päistärikkövarsat syntyvät usein ilman varsan suojaväriä, eli ikään kuin aikuisen värisinä: karvapeitteen värisävyt ovat syvät, ilman vaaleampia rungon alaosan sävyjä ja tummempia yläosan vastasävyjä. Joskus valkoista sekakarvaa näkyy jo heti varsan synnyttyä, mutta usein valkoista karvaa tulee näkyviin vasta varsan alkaessa vaihtaa karvaa. Kuten yleensäkin kaikilla väreillä, päistäriköilläkin lopullinen väri tulee näkyviin hevosen aikuistuttua, ja ensimmäinen karvanvaihto voi olla vahvemmin valkokarvainen kuin aikuisiän karvapeite.
Kaikki nykypäistäriköt polveutuvat vuonna 1987 syntyneen Taika-Tytön kahden tyttären kautta. Aiemmin suomenhevosen historiassa päistärikkösukuja oli muitakin eri puolilla maata. Esimerkiksi valtion- eli ruununori Mirkku III eli Mustialan Mirkku jätti päistärikköväriään Tammelan seudulle 1800–1900-lukujen vaihteessa. Jos haluaa tutkia päistärikkövärin esiintymistä suomenhevosen historiassa, kannattaa ottaa huomioon, että valtion ja hevosjalostusliittojen kantakirjojen aikaan päistäriköt yleensä merkittiin kimoiksi, kun taas kimoihin viitataan yleensä termeillä valkoinen tai harmaa.
Päistärikkögeeni Rn on sitoutuneena ekstensiogeeniin, joskin on raportoitu, että 3–7 % tapauksista tämä sidos voi murtua. Päistärikkögeeni suomenhevosilla on sitoutunut peittyvään ekstensiogeeniin e – minkä voi todeta siitä, että kantaemä Taika-Tyttö oli rautias. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ruunikonpäistärikkö suomenhevonen paritettuna rautiaan partnerin kanssa tuottaa ruunikoita ja rautiaanpäistärikköjä varsoja, mikäli sidoksen murtumista ei tapahdu, koska ruunikonpäistärikkö vanhempi periyttäessään vallitsevan ekstensiogeenin E, ei periytä päistärikkögeeniä, kun taas peittyvän ekstensiogeenin e mukana päistärikkögeeni periytyy.
Valkokirjavuus, suomenkirjava
MITF-geenien mutaatioista suomenhevosilla tunnetaan SW1, jonka aikaansaaman suomenkirjavuuden Valto Klemola kuvasi jo 1930-luvulla. SW1 aiheuttaa tyypillisesti alaspäin levenevän läsin, korkeat sukat ja valkoisen laikun vatsan alle. Hevonen näyttää aivan kuin se olisi kahlannut isossa altaassa täynnä valkoista maalia, mistä juontaa värin englanninkielinen nimitys splashed white. Myös herasilmät ovat suomenkirjavilla yleiset. Suurimerkkiset suomenkirjavat ovat selkeästi kirjavan näköisiä. Suomenkirjava voi olla myös hyvin pienimerkkinen, geenitesteillä suomenkirjaviksi on todettu hevosia, joilla on vain hyvin vähän tai jopa ei ollenkaan valkoisia merkkejä. Russponeissa esiintyy läikikkään kirjavia, kuvioinniltaan puoliksi valkoisia ja puoliksi värillisiä, SW1-genotyypin suomenkirjavia, jotka on geenitestattu samaperintäisiksi. Vastaavia samaperintäisiä SW1-kirjavia suomenhevosia ei nykysuomenhevosissa ainakaan tätä kirjoittaessa tunneta, mutta ”lehmänkirjavan” suomenhevosen ilmaantuminen nykysuomenhevoskantaan on vain ajan kysymys.
SW1 on MITF-geenin mutaatio ja, toisin kuin KIT-geenin mutaatiot, SW1 ilmenee yleensä mustan tai
ruunikon pohjavärin omaavilla hevosilla suurempina valkoisina merkkeinä kuin rautiaan pohjavärin omaavilla hevosilla.
Yhtenä suomenkirjavuuden periyttäjänä pidetään vuonna 1892 syntynyttä juoksijaori Everstiä. Se oli kotoisin Pohjanmaalta, mistä tunnetaan kirjavia hevossukuja jo vuodelta 1870. Niiden arvellaan olevan samaa Isonvihan ja Suomen sodan aikaista kasakkahevosten ja venäläisten upseerihevosten perua kuin Pohjanmaan kimosuvutkin. Kirjavuuden periytymisen seuraaminen sukutauluissa taaksepäin on haastavaa, koska kirjavat ovat usein pienimerkkisiä, eikä toisaalta suurimerkkisiltä hevosilta aina löydy mitään toistaiseksi tunnettua kirjavuusgeeniä. Esimerkiksi isomerkkisellä ravikuningas Valokkaalla tai sen isällä, läsiään ja sukkiaan periyttäneellä Murrolla ei ollut SW1-geeniä.
Valkokirjavuus, KIT-geeni
KIT-geenistä on useita erilaisia mutaatioita, jotka aikaansaavat erilaisia valkokirjavuuden muotoja.
Päistärikkö on yksi KIT:n mutaatio, sen lisäksi suomenhevosilta on löydetty geenimuunnos W20. KIT
mutatoituu suhteellisen helposti.
Tyypillinen valkokirjava kuviointi suomenhevosella on melko tasaleveä, ylhäältä leveämpi läsi ja jokseenkin tasareunaiset sukat, mitä joskus pidettiin sabinokirjavuutena. Kuitenkaan ainoaa löydettyä sabinokirjavuusgeeniä Sb1 ei ole suomenhevosilta ainakaan vielä löydetty, joten tämän kuvioinnin aiheuttaa joku muu vielä tunnistamaton KIT:n mutaatio. Suomenhevosilta löydetty W20 on tutkimuksissa todettu vain muiden KIT-geenin mutaatioiden vahvistajaksi. Pelkkä W20 ei yksinään aikaansaa valkoisia merkkejä, mutta yhdistettynä muihin KIT:n mutaatioihin, se vahvistaa niiden vaikutuksia. W20 vahvistaa myös suomenkirjavan SW1:n vaikutusta.
Erilaisia KIT-geenin mutaatioita syntyy spontaanisti silloin tällöin. Vuonna 1991 syntyi lähes kokovalkoinen orivarsa, jota suuresti hämmästeltiin. Tällä Vekselin Ihmeellä oli ruskeaa karvaa vain korvissa ja hieman kaulalla. On hyvin mahdollista, että orilla oli spontaani valkokirjavuutta aiheuttava mutaatio, jota se ei sattunut periyttämään ainoille kahdelle jälkeläiselleen.
Valkokirjavuuteen voi liittyä kuuroutta. Jos pigmentitön alue ulottuu sisäkorvaan asti, kuulo vaurioituu. Tätä voi olla mahdotonta päätellä väristä päällepäin, koska korvat voivat olla valkoiset mutta sisäkorva normaali, ja taas toisinpäin.
Pangare
Pangare on suomenhevosilla suhteellisen yleinen kuvio, jonka genetiikkaa tai periytymistä ei ainakaan toistaiseksi tunneta. Pangare aikaansaa rautiailla ja ruunikoilla näkyvän jauhokuonon ja samalla tapaa vaaleammat kainalot, nivuset ja mahanalusen. Kuvio näkyy paremmin talvi- kuin kesäkarvassa.
Birdcatcherin pilkut
Birdcatcherin pilkut ovat saaneet nimensä vuonna 1833 syntyneeltä täysiveriori Birdcatcheriltä, jolla tämä kuviointi on ensimmäisenä dokumentoitu. Birdcatcherin pilkut ilmaantuvat yleensä myöhemmällä iällä. Pilkut ovat pieniä, halkaisijaltaan sentin–pari. Niitä voi ilmaantua karvapeitteeseen joka puolelle runkoa. Birdcatcherin pilkut voivat karvanvaihtojen myötä siirtyä, lisääntyä ja vähentyä, joskus myös kadota kokonaan. Toisin kuin valkoiset laikut karvapeitteessä yleensä, Birdcatcherin pilkut eivät johdu vammoista tai ihovaurioista. Birdcatcherin pilkkujen syntymekanismia tai periytyvyyttä ei ainakaan vielä tunneta, mutta pilkut vaikuttavat jossain määrin perinnöllisiltä.
